Stigma eli häpeäleima ja väärät uskomukset

Vaikka oikeanlaista tietoa päihderiippuvuussairaudesta ja sen hoidosta on nykyään helposti ja runsaasti saatavilla, stigma ja väärät uskomukset istuvat käsittämättömän tiukassa. 

Kun julkisten keskustelujen pääaiheiksi nostetaan yksittäisiä sivuseikkoja, selittämättä asian kokonaiskuvaa ja kun päihdealan eri ammattilaiset ja kokemusasasiantuntijat väittelevät julkisesti keskenään esimerkiksi siitä, mikä on oikea tapa toipua ja mikä väärä, ei ole mikään ihme, että aihetta on vaikea ymmärtää.
Väittelyjen ja vastakkainasettelujen sijaan olisikin tärkeätä puhaltaa yhteen hiileen ja yhdessä lisätä monipuolista tietoa sairaudesta, sekä vaatia yksilöllistä ja riittävän pitkäkestoista hoitoa kaikille sitä tarvitseville.

Väärät uskomukset, yksipuolinen tieto ja ennakkoluulot johtavat sairastuneiden ja heidän läheistensä huonoon kohteluun, eriarvoistamiseen, tuomitsemiseen, inhimilliseen kärsimykseen ja turhiin huumekuolemiin.

Sairastumisesta päihderiippuvuuteen on vaikea puhua ulkopuolisille, sillä aiheeseen liittyy häpeäleima. Häpeä johtuu ulkopuolisten ihmisten tietämättömyydestä, sekä sairastuneisiin ja heidän läheisiin kohdistuvasta vihasta, syyllistämisestä ja tuomitsemisesta. Ymmärtämättömät ihmiset voivat mässäillä taivastelleen mitä huumeriippuvuuteen sairastuneeet ovat milloinkin sairauden oireissaan tehneet. Silloin kun asia ei koske henkilökohtaisesti, on helppo heittää vitsiä toisen hädästä. 

Sen sijaan, että sairastuneet ja heidän läheisensä kohdattaisiin ymmärryksellä ja empatialla, inhimillisellä välittämisellä ja avun tarjoamisella, heidät tuomitaan usein huonoina ihmisinä, jotka ovat itse syypäitä tilanteeseensa.

Tietoa lisäämällä voidaan lisätä ymmärrystä ja sitä kautta rikkoa stigmaa. Kokemusasiantuntijat ovat tärkeässä roolissa, sillä ketkä paremmin osaisivat avata tilannetta, kun ne henkilöt keiden sairaudesta ja elämästä puhutaan. Harvalla kuitenkaan on voimia ja/tai rohkeutta astua esiin julkisesti ja avata henkilökohtaisia, vaikeita asioitaan ihmisten ihmeteltäväksi. Vaikka moni oppiikin ymmärtämään aihetta paremmin kokemusasiantuntijoiden kertomuksista, on kuitenkin aina niitä, jotka eivät kykene tai halua oppia ymmärtämään aihetta oikein ja kyseenalaistavat tai mitätöivät kokemukset henkilökohtaistaen ne kertojiin. 

 ”Vanhemmat voisivat katsoa peiliin, jos lapsista tulee huumeriippuvaisia. Kyllä jotain vikaa perheessä on oltava, jos lapsi ajautuu huumeisiin. Kaikki lähtee kotoa.”

Vanhempien syyllistäminen muutenkin raskaassa tilanteessa on julmaa. Perehtymällä aiheeseen oppii, ettei sairaus ei ole sen enempää vanhempien, kuin sairastuneen itsensä syytä. Todellisuudessa kuka tahansa voi sairastua riippuvuuteen riippumatta taustoista, yhteiskuntaluokasta ja perheolosuhteista. 

Huumeiden käyttö on varsinkin nuorten keskuudessa lisääntynyt ja normalisoitunut. Suurin osa ihmisistä kykenee päihteiden nk. viihdekäyttöön ja sitä viihdekäyttöä myös he jotka ovat sairastuneet riippuvuuteen ovat yleensä aluksi tavoitelleet. 

Läheisten ryhmissä keskustellaan usein siitä, kuinka vanhemmat olivat pyrkineet hoitamaan vanhemman tehtävänsä niin hyvin kuin osasivat ja että olosuhteisiin nähden he olivat aina tehneet parhaansa sen eteen, että olisivat kasvatuksellaan kyennyt suojaamaan lastaan maailman pahalta ja antamaan heille vakaan pohjan, sekä tarvittavat tiedot ja taidot itsenäistymiseen ja elämässä pärjäämiseen. Huumeriippuvuuteen sairastuneita lapsia on rakastettu. Perheissä on oltu läsnä ja vanhemmat ovat antaneet lapsilleen huomiota ja aikaa. Vanhemmat ovat olleet kiinnostuneita lastensa elämästä ja kavereista. Perheissä on luettu satuja, on askarreltu, tehty yhdessä ruokaa ja leivottu. On matkusteltu ja on kuskattu lapsia harrastuksiin. On pidetty huoli yhteisistä aterioista, tuettu ja kannustettu. On hassuteltu ja höpötelty. On opetettu käytöstapoja ja toisten huomioonottamista. On opetettu oikean ja väärän eroja ja on näytetty omalla esimerkillä mm. suhdetta päihteiden käyttöön. On pidetty kotiintuloaikoja ja mahdollisiin ongelmiin on puututtu ja haettu tarvittaessa apua. On lohdutettu ja annettu turvaa. On eletty aivan tavallista elämää iloineen ja suruineen, kunnes lapsi on sairastunut riippuvuuteen.

Täydellisiä perheitä tai vanhempia ei ole olemassa ja jokaisessa perheessä on joskus vastoinkäymisiä ja surua. Se, että kaikki vanhemmat tekevät joskus virheitä johtuu siitä, että he ovat ihmisiä.

”Se mikään sairaus ole, se on oma elämäntavan valinta”

• Sairastuminen huumeriippuvuuteen ei ole koskaan oma valinta. 
• Se, että päihderiippuvuus on sairaus ei ole mielipide. Sairaudella on ICD 10 luokitus. 
• Ensimmäinen kokeilu on usein nuoruuden ymmärtämättömyydessä tehty valinta.
• Suomalaisessa yhteiskunnassa päihdekäyttö on yleistä ja hyväksyttyä.
  Maailman muuttuessa laillisen alkoholin rinnalle on noussut muut päihdyttävät aineet, joita on nykyään runsaasti ja helposti saavilla.
• Geenejään ja synnynnäistä alttiuttaan ei voi valita. 
• Etukäteen ei voi tietää kuka huumeiden kokeilijoista ja ”viihdekäyttäjistä” sairastuu riippuvuuteen ja kuka ei.

"Narkomaanit ovat älyllisesi jälkeenjääneitä ja vaarallisia"

• Riippuvuuteen sairastumisella ei ole mitään tekemistä ihmisen älykkyyden kanssa.
• Riippuvuuteen sairastuneet ovat tavallisia ihmisiä erilaisista taustoista ja lähtökohdista.
• Huonosti käyttäytyvä ja rikollisesti toimiva päihdepersoona on huumeriippuvuusairauden oire, ei henkilön oma persoona.
• Sairas, haiseva ja kummallisesti käyttäytyvä ihminen voi vaikuttaa pelottavalta, vaikkei vaarallinen olisikaan.
• Psykoosissa harhainen ihminen pitäisi saada hoitoon. Hoitoa on vaikea saada.
• Sairastuneiden maailmassa pahisrooli ja tunnekylmyys ovat selviytymiskeinoja.
• Sairastuneen henkilön ymmärtämätön kohtaaminen voi provosoida huonoon käytökseen. 

"Narkomaanit ovat toivottomia tapauksia. Ei niiden hoitoon kannata tuhlata verorahoja"

• Jos tämänlaisen väitteen sanoja itse, tai hänen oma läheisensä sairastuisi huumeriippuvuteen, kuinkahan hän toivoisi, että heidät kohdattaisiin apua pyytäessä?
• Sairastuneita ihmisiä on kohdeltava tasa-arvoisesti ja ihmisarvoa kunnioittavasti, riippumatta sairauden oireista.
• Apua saadessaan sairastuneella on mahdollisuus toipua hyvään elämään ja yhteiskuntakelpoiseksi veronmaksajaksi.
• Tehokas ja toimiva hoito on oikea-aikaista, yksilöllistä ja riittävän pitkäkestoista. 
• Jos annettu hoito ei ole johtanut raittiuteen, se ei johdu siitä, etteikö sairastuneen oma minä haluaisi toipua, vaan sitä, että sairaus on kova. Tai siitä, ettei hoidon laatu ja pituus ole ollut riittävää.
• Koska sairaus pitää uhriaan lujasti otteessaan, siitä toipuminen ei tapahdu sormia napsauttamalla heti kun pääsee hoitoon. Useimmiten tarvitaan toistuvia katkoja ja kuntoutumisyrityksiä, sekä paljon muuta tukea, ennen kuin sairastunut onnistuu saamaan pysyvästi kiinni toipumisestaan.
• Sairaan ihmisen auttaminen on inhimillistä. 
  
• Hoitamattomuus tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin hoitaminen.

Vaikka sairauden oireet hävettävät, kenenkään ei pitäisi pitää hävetä sairastumista.